”Salamajärven kansallispuisto ei sadetta! Tai viimeinen sade- ja ukkoskuuro kello 17 aikaan perjantaina ja sitten paistaa. Uskalletaanko mennä?” Uskallettiinhan me ja se kyllä kannatti, sillä kun saavuttiin Salamajärvelle puolikuuden aikaan perjantai-iltana, alkoi aurinko paistaa ja keli suosi meitä koko reissun ajan.

Salamajärven kansallispuisto valittiin kohteeksi ei vain sen maisemien ja sään, mutta myös sen etäisyyden Kuopiosta ja sopivan 18 km reitin, Vaatimenkierroksen, takia. Lisää plussaa tuli kansallispuiston alueella elävästä peurakannasta sekä puiston rakkakivikoista tai pirunpelloista, kummallako nimellä niitä nyt sitten haluaakin kutsua. Salamajärveltä reittejä löytyy yhteensä noin 60 kilometrin verran ja osa niistä on kivikkoisuuden takia haastavia kulkea. Puistossa retkeilevän onkin syytä varata jalkaan hyvät kengät ja tarpeeksi aikaa.

Alkutaipaleella sai katsoa tarkkaan mihin jalkansa pistää.

Lähdimme reitille Koirasalmelta määränpäänä noin 10 kilometrin matkan takana oleva Pyydyskosken laavu. Opasteet Vaatimenkierrokselle lähtevän polun päähän eivät olleet kovin hyvät, joten haahuilimme hetken pihassa rinkat selässä, kunnes tajusimme, että polulle päästääkseen täytyy pakittaa hieman takaisin autotietä pitkin. Sitten päästiinkin suoraan kivikkoisiin tunnelmiin, sillä alkumatkan polulla sai sovitella jokaisen askeleensa kivien sekaan. Ensimmäisiä pieniä rakkakivikoitakin päästiin ihailemaan jo heti alkumatkasta.

Alun perin meillä oli tarkoitus pysähtyä kahvi- ja evästauolle puolimatkassa Ahvenlammen kämpällä. Koska kämpällä oli asukkaat, jatkoimme kuitenkin matkaa eteen päin täytettyämme vesipullot kämpän pihakaivosta. Hieman alkoi jo vatsassa kurnia ja energiataso lasken. Onneksi rinkasta löytyi kuitenkin energiapatukoita ensiavuksi ja kämpän jälkeen maasto muuttui selvästi helppokulkuisemmaksi.

Paikoitellen pitkospuut ovat varsin huonossa kunnossa.

VAIHTELEVIA MAISEMIA

 

Seuraavaksi saavuimme eteläisen Suomen suurimmille suoerämaille. Eteemme avautui upea näkymä – suota ja pitkospuita silmänkantamattomiin, sininen taivas ja hienoja pilviä. Pitkospuita rakastavalle ystävälleni tämä paikka oli kyllä todellinen paratiisi. Suolla otettiin hetki aikaa nautiskella maisemista ja räpsiä kuvia kauniissa ilta-auringossa. Samalla ihailimme haikein mielin viittä vaille kypsien lakkojen merta ja totesimme olevamme paikalle noin viikon liian aikaisin. Muutama kypsä yksilö, jotka sattuivat näköpiiriin, napsittiin nopeasti parempiin suihin.

Pitkät pitkospuut suoalueen poikki Salamajärven kansallispuistossa.

Suoalueiden jälkeen sukelsimme taas täysin erilaisiin metsämaisemiin. Patikoidessa yksi ikuinen ilonaihe onkin se, kuinka erilaisia maisemia lyhyenkin matkan varrella pääsee ihailemaan. Katsokaa tätäkin satumetsää, jonka siimekseen aurinko lähetti viimeisiä säteitään.

Osa reitistä on helppokulkuisia metsäpolkuja.

Noin kymmenen kilometrin jälkeen, kahdeksan aikoihin illalla saavuimme perille Pyydyskosken laavulle. Laavulla oli meidän lisäksemme vasta yksi seurue. Minä pystyttelin sopivaan kohtaan teltan ja ystäväni viritteli viereen puiden väliin riippumattonsa. Sitten suunnattiin kodalle ruoan valmistukseen, sillä nälkäkiukku alkoi jo kohotella päätään. Retkieväänä oli tällä(kin) kertaa tonnikalapastaa ja päälle piti tietysti keittää vielä nuotiokahvit. Laavulla tutustuimme Tsekistä ja Slovakiasta kotoisin olevaan parivaljakkoon, jonka kanssa jutustelimme pastan hiljalleen valmistuessa. Ruokailun jälkeen olikin sitten hyvä köllähtää täydellä mahalla telttaan unille, tällä kertaa viime kesää paremmin kylmään yöhön varautuneena. Kylmä oli yö kyllä tälläkin kertaa, liekkö ollut taas heinäkuun kylmin.

Retkiruokaa tulossa Pyydyskosken laavulla.

Aamun aikaisen herätyksen jälkeen laitetiin laavulla taas nuotio tulille ja kahvit kiehumaan. Aamupalan jälkeen kasasimme tavarat ja jatkoimme matkaa kohti upeita pirunpeltoja. Tällä osuudella pitkokset olivat paikoin todella huonossa kunnossa, lahoja ja heiluvia, joten tarkkana sai taas olla jalkojensa kanssa. Heikinjärvellä pysähdyimme juoma- ja vessatauolle, mutta jatkoimme sitten matkaa nopeasti eteenpäin. Rakkakivikoiden alkaessa häämöttää näköpiirissä vastaan tuli myös komea sarvinen peura, joka kuitenkin meidät havaittuaan teki täyskäännöksen ennen kuin ehdin sen kuviin taltioida. Siksipä kuvaan rakkakivikossa pääsinkin ihan minä itse rinkka selässä. Todistusaineistoa, että Salamajärvelläkin on seikkailtu!

Jalkojen ja silmien lepuutus rakkapellolla.

Loppumatka takaisin Koirasalmelle sujui reippaasti ja Koirasalmella poikkesimme kahvilassa herkuttelemalla kahvilassa leivotuilla leivonnaisilla. Herkullinen päätös mukavalle patikkaretkelle. Salamajärven kansallispuisto ja siellä kiertelevä Vaatimenkierros on mukava retkikohde, jonka kulkee halutessaan myös päivässä. Reitti on kuitenkin paikoin haastava kulkea kivikkoisen maaston takia ja sateella varmasti myös varsin liukas. Mutta kun varaa riittävästi aikaa ja hyvät jalkineet niin reitin selvittää kyllä vaikka jo vähän isompien lastenkin kanssa.

Lue myös yön yli retkistä Pyhä-Häkin ja Tiilikajärven kansallispuistoihin.

Vastaa