esittäjältä Pitkäksi venähtäneen ”marraskuun” jälkeen oli viime viikolla ihana suunnata metsäretkelle, kun aurinko vihdoinkin pilkisti pilvien takaa. Mukaan päiväretkelle sain tuttuun tapaan ystäväni Hannelen ja mäyräkoira Alpon ja lyhyen nettisurffailun jälkeen patikointikohteeksi valikoitui Suovu-Palonen, mukava kohde vain noin puolen tunnin ajomatkan päässä Kuopiosta. Mukava kohde oli myös siksi, että se oli vielä meillä molemmilla käymättä ja on aina mukava päästä retkeilemään uusiin maisemiin.
Suovu-Palonen ulkoilualueelle meitä houkuttelivat erityisesti alueen kuvauksissa mainitut seitsemän kuohuvaa koskea. Vielä 1800-luvulla Suovu-Palosen alueella oli kukoistavaa sahateollisuutta ja koskia pitkin puita uitettiin aina 1960-luvulle saakka. Nykyisin pääosin yksityisten omistamilla alueilla sijaitsevia koskimaisemia ja vanhoja ohjausseiniä on viime vuosina kunnostettu uittoperinteiden ja kalakannan vaalimiseksi. Kalastus alueella on kuitenkin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kielletty.
Ensimmäistä kuohuvaa koskea pääsee ihastelemaan heti Suovunlahden pohjukassa sijaitsevalla parkkipaikalla, jonne parkkeerasimme auton. Suovunlahdella sijaitsee myös ensimmäinen reitin kolmesta laavusta, joten nuotiokahveista nauttiakseen ei tarvitse välttämättä patikoida pätkääkään. Meille tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto vaan valitsimme reitiksi noin 12 kilometrin kierroksen, jonka varrelle sijoittuvat kaikki Suovu-Palosen kolme laavua. Halutessaan reittiä voi pidentää vielä neljän kilometrin ja yhden laavun verran. Reppu siis selkään, koira talutushihnaan ja vihreitä merkkejä seuraillen pitkin metsäautotietä. Ja sitä metsäautotietä reitillä sitten riittikin ensimmäisen, noin viiden kilometrin matkan verran, aina Ryönänkosken laavulle saakka. Metsäautotien varrella on myös isoja hakkuuaukeita, joten alkuosa reitistä ei hirveästi ainakaan allekirjoittaneen silmää miellyttänyt. Samoin paikoittain vihreitä opasteita oli hankala huomata tai niitä oli melko harvakseen.
Ryönänkosken laavulle saavuttaessa tunnelma kuitenkin muuttui. Laavu sijaitsee kauniilla paikalla, kosken rannalla. Pysähdyimme laavulle nauttimaan kahvit ja eväsleivät ja ihailemaan maisemia. Laavu on hyvin varusteltu ja kosken rannassa lähellä on toinenkin nuotiopaikka. Polttopuita olisi nuotion tekoa varten ollut tarjolla, mutta kahvit nautittiin tällä kertaa ihan termospullosta. Hyvältä maistui siitä huolimatta.
VIHDOINKIN METSÄN SIIMEKSEEN
Ryönänkosken laavulle saavuttaessa tunnelma kuitenkin muuttui. Laavu sijaitsee kauniilla paikalla, kosken rannalla. Pysähdyimme laavulle nauttimaan kahvit ja eväsleivät ja ihailemaan maisemia. Laavu on hyvin varusteltu ja kosken rannassa lähellä on toinenkin nuotiopaikka. Polttopuita olisi nuotion tekoa varten ollut tarjolla, mutta kahvit nautittiin tällä kertaa ihan termospullosta. Hyvältä maistui siitä huolimatta.
Ryönänkoskelta reitti sukelsi vihdoin ja viimein metsän siimekseen kulkien välillä Palosenjoen vartta pitkin. Puiden seassa puikkelehtiva polku muuttui samalla haastavammaksi kulkea, vaikka lumi oli pääosin ehtinyt jo sulaa. Polut reitillä ovat paikoittain hyvin juurakkoisia ja kivisiä ja talven jäljiltä ne olivat lisäksi osittain jäässä. Ja vaikka mieli tekikin nostaa katse puun latvoja kohti ja nauttia keväisen auringon ensisäteistä, oli katse pakko pitää pääosin jaloissa, että pahemmilta vahingoilta vältyttiin. Niinpä välillä piti oikein pysähtyä, vetää syvään henkeä ja nauttia ihanasta luonnon rauhasta. Ja rauhallista reitillä todella oli, sillä näin arkiviikolla reitillä oli tasan yksi vastaantulija, viikonloppuina olle hieman vilkkaampaa. Samalla luonnon rauhaa ja hiljaisuutta ihmetellessä tuli myös todistettua se, että luonto todella koskettaa ihmistä kaikkien aistien kautta, rauhoittaa ja auttaa päästämään irti arjen askareista.
Vähän Ryönänkosken laavun jälkeen reitiltä on mahdollista tehdä pisto Vanhansahansaaren luonnonsuojelualueelle. Tällä kertaa tiukan aikataulun takia piipahdimme kuitenkin vain ylittämässä Vanhansaaren sillan, mutta palasimme saman tien takaisin pääreitille ja jatkoimme matkaa aarniometsän siimeksessä. Tänne on pakko palata uudelleen paremmalla aikaa.
Ensimmäisen metsäosuuden jälkeen matka jatkui pitkin jokivartta ja pitkin pitkospuita. Pitkospuilla sai taiteilla ihan tosissaan, sillä näin talvisaikaan ne olivat todella liukkaan livakat ja niille oli kertynyt jalan alla pettävää lunta. Onneksi muutaman pakkasyön jälkeen hanki pitkospuiden vieressä oli kuitenkin kantavaa, joten tällä kertaa kengät eivät päässeet kastumaan. Pitkospuiden päättyessä ja joen haarautuessa pääsimme myös ihailemaan Myllykosken entisöityjä ohjausseiniä, joista kuva blogin lopussa. Ohjausseinät eli suisteet rakennettiin aikoinaan ohjaamaan uitettavat puut kapeaan väylään. Myllykosken ohjausseiniä on entisöity noin 50 metrin matka uittoperinteen muistomerkiksi.
Joen haarauduttua reitti sukelsi jälleen takaisin metsän siimekseen ennen kuin saavuimme reitin viimeiselle laavulle, Lammasjärvelle, minne emme tällä kertaa pysähtyneet, vaan jatkoimme matkaa takaisin kohti lähtöpistettä. Loppureitin polku kulki kumpuilevassa maastossa ja voi olla, että viime metreillä onnistuimme hukkaamaan vihreällä merkityn polun. Päädyimme nimittäin autotien varteen ja lampsimme tienvartta takaisin parkkipaikalle. Alun perin meillä oli mietteissä paistaa vielä makkarat parkkipaikan laavulla, mutta laavu oli jo valmiiksi miehitetty ja aikataulu kireä, joten hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti kotia.
Suovu-Palosen reitti on mukava päiväretkikohde, mutta ensimmäisen metsäautotietä kulkevan pätkän välttääkseni kulkisin mielelläni metsän siimeksessä risteilevää reittiä edestakaisin. Reitillä ei ole suuria korkeuseroja kuten esimerkiksi Pisalla, mutta sen kivikkoiset ja juurakkoiset polut tekevät siitä välillä haastavan kulkea. Jäimme miettimään myös sitä, kuinka paljon alueella mahtaa kesällä olla hyttysiä. Parhaiten siihen saane vastauksen palaamalla Suovu-Paloselle uudelleen muutaman kuukauden kuluttua.
Vastaa